Ketu ry

Hankkeen kuulumisia

Projektipajan matkassa Lenkaraniin

Azerbaidzhanissa vieraat otetaan vastaan avosylin, ja hyvän ruuan kanssa. Kuva: Timo Turkia.

Azerbaidzhanissa vieraat otetaan vastaan avosylin, ja hyvän ruuan kanssa. Kuva: Timo Turkia.

Innovaatiopedagogiikkaprojektit ovat olennainen osa Turun Ammattikorkeakoulun vuorovaikutuspainotteisia opetumetodeja. Keväällä 2013 päätin ensimmäisen vuoden opiskelijana käydä uteliaisuuttani vilkaisemassa mitä tapahtuu kehitysyhteistyöaiheisessa projektipajassa. Tämän vilkaisun myötä päädyin puoli vuotta myöhemmin syksyllä Lenkaranin alueen pieneen kylään viettämään Gurban bairam -juhlaa azerbaijanilaisen perheen vieraana, osana elämäni antoisinta matkakokemusta.

Projektipaja on kaikille Turun Ammattikorkeakoulun opiskelijoille pakollinen ensimmäisen vuoden opintojakso, jonka tarkoituksena on perehdyttää uudet opiskelijat monialaiseen, työelämälähtöiseen ja ongelmanratkaisukeskeiseen opiskelu- ja työskentelykulttuuriin. Tämä kokonaisuus ei ollut osaltani kovin onnistunut ja projektin jälkeen innostukseni innoon ei ollut – niin sanotusti – ihan katossa.  Jostain syystä kuitenkin päätin ilmoittautua Projektipaja 2:seen ja näin jälkikäteen katsottuna tämä päätös oli opintojeni kannalta erinomaisen kannattava ratkaisu. Sen myötä suorasti tai epäsuorasti on tarjoutunut niin opiskelija-assistentin töitä, työharjoittelu ja uusia
projektimahdollisuuksia.
Projektipajan aiheena oli, ei enempää eikä vähempää, kuin Developing Sustainable Entrepreneurship
and Promoting Local Handicrafts in the Rural Azerbaijan. Alkujärkytyksestä toinnuttuani aloin hahmottaa mistä monialaisuudessa ja pajatyöskentelyssä on kyse ja mihin projektilla tähdätään. Suunnittelimme projektimme aikana työpajamateriaalia training of trainers idealla, eli halusimme opettaa paikallisille asioita, joita toivoimme heidän opettavan eteenpäin.
Syksy koitti projektin jälkeen jälleen kerran yllättävän nopeasti ja oli selvää että projektipajamme halusi tutustumaan tähän jo hieman tutuksi tulleeseen maahan. Lähdimme matkalle syyslomaksi, vaikka tiesimme että samalle viikolle sijoittui myös muslimijuhla gurban bairam. Pohdimme etukäteen millä tavoin tätä pyhää mahdetaan juhlistaa, mutta emme mielikuvamme ei perustunut
ensikädentietoon vaan omiin mielikuviimme. Odotimme kaikki matkaa jännittävissä tunnelmissa. Päivää ennen matkaan lähtöä luennon jälkeen kurssikaveri totesi matkastani, ettei ikinä uskaltaisi lähteä moiseen maahan. Mitä sinne edes pitäisi pakata mukaan?
Saavuimme Bakuun kuudelta aamulla paikallista aikaa. Ajoimme taksilla vanhaan kaupunkiin, jossa
meillä oli pari tuntia aikaa elpyä, jonka jälkeen meidän piti jatkaa matkaamme kohti eteläisessä Azerbaijanissa sijaitsevaa päämääräämme Lenkarania. Jo matka lentokentältä hotelille oli  varsinainen kulttuurillinen elämys! Siitä huolen piti valtavan hieno öljyrahoilla rakennettu infrastruktuuri, joka sai pohtimaan olisimmeko kuitenkin päätynyt vaikkapa eurooppalaisille paljon tutumpaan Dubaihin, jota kaupunki mielestäni muistutti.
Parin tunnin lepohetkemme jälkeen lähdimme nauttimaan ensimmäistä paikallista ateriaamme vanhankaupungin pieneen kadunvarsiravintolaan. Paikallinen ravintolaetiketti ei ollut vielä ihan hallussa, joten päädyimme tilaamaan, ainakin henkilökunnan ilmeistä päätelleen, todella erikoisen
repertuaarin erilaisia ennalta tuntemattomia ruokalajeja.
Matkasuunnitelman mukaisesti, sekä kukkaroystävällisesti halusimme suunnata maaseudulle linjurilla. Kaoottisessa liikenteessä suhailtuamme bussiasema paljastuikin monikerroksiseksi basaariksi, jonka nurkasta paikallisen opastuksella löysimme pienen lippuluukun jolla asioida. Aikamme bussilaiturilla pälyiltyämme ja useampaan tupaten täyteen ahdettuun bussiin yritettyämme meille kerrottiin että kaikki sen päivän bussit olivat joko rikki tai täynnä. Tänään ei maalle olisi julkisilla kulkuneuvoilla mitään asiaa. Lähdimme etsimään itsellemme taksin, ja aloimme totutella ajatukseen että tässä maassa ei turhista niuhoteta. Asiat järjestyvät tavalla tai toisella.
Matkalla Lenkaraniin opettajamme ilmoitti paikalliselle yhteyshenkilölle olevamme kohta saapumassa kaupunkiin. Vasta tässä vaiheessa koordinaattorimme alkoi järjestää meille majoitusta, vaikka teimme matkaa sunnuntain taittuessa illaksi. Mistä tähän aikaan löytyisi perhe, joka ottaisi meidän asumaan kattonsa alle viikoksi? Hätäilystämme huolimatta kotimajoitus järjestyi ilman
minkäänlaisia ongelmia. Meille ajatus siitä, että sunnuntai-iltana kotiimme pölähtäisi joukko ulkomaalaisia kuulostaisi vähintäänkin arveluttavalta, mutta nämä ihmiset ottivat meidät vastaan hymyillen.
Majoitusolosuhteemme olivat paikalliseen tasoon katsottuna erinomaiset. Juoksevaa vettä tuli ja meillä oli jopa silloin tällöin toimiva internetyhteys! Vessa ja suihku sijaitsivat pihan perällä kopissa ja perheen vanha äiti teki selväksi, että suihkun jälkeen pukeudutaan täysin. Tässä kulttuurissa ei pyyhe
päällä tulla vilvoittelemaan ja aamulla  jo hampaita harjatessa on syytä olla täysissä pukeissa. Joka aamu heräsin mielestäni liian aikaisin ikkunani alla melskaavan kanatarhan ääniin.
Alkuviikosta ollessamme ensimmäisiä päiviä Lenkaranissa vietettiin maassa kansallisia pyhäpäiviä, Gurban bairamia. Vastoin ennakko-odotuksiamme meidät kutsuttiin isäntäperheemme isovanhempien maatilalle pieneen kylään, johon johti ainoastaan yksi valtavien teepeltojen reunustama kuoppainen tie. Siellä me yhtä äkkiä olimme. Keskellä ei mitään, maatilalla, jossa perhe tuotti kaiken, lihan, hunajan, kasvikset ja hedelmät, kaiken itse. Perinteiden mukaan miehet olivat
aamulla teurastaneet naudan, josta jaettiin usean kylän perheen kanssa ja valmistettiin perinneherkkua kebabia. Vietimme päivää tutustumalla maatilaan ja osallistumalla kykyjemme mukaan pieniin askareisiin. Tunnelma oli lämmin ja huoleton. Tällaisesta juhlapyhäkulttuurista moni suomalainen perhe voisi hikipäissään joululahjarumbassa juostessaan ottaa mallia. Lähtiessämme
vilkaisin taaksemme ja huomasin perheen isoäidin heittävän portinraosta peräämme lasillisen vettä, joka uskomuksen mukaan tuottaa matkalaisille hyvää onnea ja saa heidät palaamaan pian takaisin.
Viikko-ohjelmamme oli antoisa, mutta uuvuttava. Azerbaijanissa on todellakin nähtävää ja koettavaa, eikä viikko tuntunut riittävän edes yhden kaupungin ja sen ympäristön tutkimiseen. Matkakohteitamme olivat Hirkanin luonnonpuisto, Xanbulanin järvimaisema, Kokolosin käsityökeskus, Astaran upeat luontokohteet, sekä Lerikin vuoristokylä. Näimme seutuun tutustuessamme palavaa vettä, upeita vuoristopolkuja, joilla kulkivat niin vapaana laiduntavat lehmät ja vuohet, kuin niiden paimenet, kulttuuria ja elämäntapaa, joka meillä Suomessa on jo vaipunut unohdukseen ja tutustuimme joka puolella mitä ystävällisempiin ihmisiin. Vaikka meitä suurimman osan ajasta arvuuteltiinkin amerikkalaisiksi oli vastaanotto mihin menimmekään lämmin ja ystävällinen. Kulttuuriin kuuluva vieraan kunnioittaminen ja huolenpito tulivatkin meille matkamme aikana tutuksi.
Päällimmäisenä maasta jäi mieleeni vastakohtaisuus ja ystävälliset ihmiset. Ero köyhän maaseudun ja öljyrahaa pursuvan pääkaupungin välillä. Ihmisten tapa asua aidattujen pihojen takana ja ruokailla ravintolassa omissa kabineteissaan, mutta tutustua muitta mutkitta outoihin jenkeiksi oletettuihin
opiskelijoihin. Pohjoisen vuoret ja etelän vehreä, kesällä miltei trooppinen ilmasto. Suosittelen maata uteliaille, jotka haluavat seikkailulle maahan, jossa et taatusti jää pulaan kun uskallat kysyä tietä. Minulle matka oli elämäni tähänastisista paras!
Laura Savikoski
Kestävä kehitys
Turun amk

Juuli ja siskonsa Emmi Lerikissä. Kuva: Juuli Tamminen.

Juuli ja siskonsa Emmi Lerikissä. Kuva: Juuli Tamminen.

Harjoittelijan kuulumisia
Ehdin olemaan Lankaranissa melkein kaksi kuukautta ja lähtö tuntui erittäin haikealta. Olin kiintynyt perheeseeni ja tottunut jo  paikalliseen arkeen, joten Shekiin lähtö tuntui hieman raskaalta. Olisin halunnut jäädä etelään ja tehdä harjoitteluni loppuun siellä, koska tutustuin niin mukaviin ihmisiin ja sain uusia ihania ystäviä. Olisi vaikeaa ja raskasta taas aloittaa kaikki uudelleen uudessa paikassa. En kuitenkaan tullut Azerbaidzaniin pysymään mukavuusalueellani, joten otin haasteen vastaan ja lähdin kohti pohjoisen Shekiä.
Aluksi kaikki täällä Azerbaidzanissa oli uutta, ihanaa ja erilaista. Nyt, kun on tottunut kulttuuriin ja paikallisiin tapoihin, alkaa koti-ikävä Suomeen jo iskeä. Asiat hoidetaan paljon hitaammin, suuremmalla kärsivällisyydellä ja suurpiirteisemmin kuin olen tottunut ja mikään ei oikein koskaan tunnu pysyvän aikataulussa. Tänne olen kuitenkin tullut tekemään töitä ja elämään maan tavalla, joten yritän omaksua mahdollisimman paljon ja viedä osan mukanani myös Suomeen. Suomalaisilla on kuitenkin paljon opittavaa kärsivällisyydestä ja siitä, että joskus voi ottaa vähän rennommin, eikä koko ajan tarvitse stressata.
Parasta oli, kun siskoni ja äitini tulivat viikoksi Azerbaidzaniin ja sain näyttää heille Bakua ja Lankarania. Ja tottakai esittelin heidät myös kaikille ihanille ihmisille, jotka olen tähän mennessä tavannut. Odotin heidän tuloa todella kauan ja tietysti heidän lähtönsä jälkeen tuli hieman haikea olo ja koti-ikävä kasvoi entisestään. Nyt kuitenkin odottelen jo seuraavia vieraita ja saan näyttää heille sitten Shekiä.
Nyt on ensimmäinen yö Shekissä takana ja asustelen täällä marraskuun loppuun saakka. Kaikki on uutta ja haluan vaan mennä kiertelemään ja tutkimaan uutta kotikaupunkiani. Tästä kuukaudesta tulee varmasti aivan mahtava ja tulen tapaamaan lisää ihania ihmisiä, jotka tulen muistamaan vielä monen vuoden päästäkin.
Juuli Tamminen, liiketalouden opiskelija
Turun ammattikorkeakoulu
Qamarvanissa, Qabalan lähikylässä.

Qamarvanissa, Qabalan lähikylässä.

HARJOITTELIJANA HANKKEESSA – QABALAN KAHDET KASVOT
Sanovat, että Qabala on yksi Azerbaidzanin kylmimmistä kaupungeista. Näin suomalaisena sitä on hivenen vaikea uskoa, kun lämpötila kipuaa päivittäin yli kolmenkymmenen asteen. Viileä ja raikas vuoristoilma kuitenkin houkuttelee kaupunkiin kesäisin paljon turisteja, erityisesti heinä-elokuun paahteessa kylpevästä Bakusta.
Pieneksi kaupungiksi Qabalassa onkin yllättävän paljon hotelleja ja lisää rakennetaan jatkuvalla syötöllä. Valtaosa hotelleista on loistokkaita maailmanluokan komplekseja, joissa viisi tähteä on itsestäänselvyys. Marmoriset porealtaat, kristalliset kattokruunut ja kultaiset peilinraamit ovat omiaan takaamaan ylellisen ja ikimuistoisen loman. Omalla 40 neliön parvekkeella samppanja-aamiaista nauttiessa on helppo unohtaa, että läheisessä kylässä ihmiset elävät köyhyydessä, eivätkä lapset käy koulua.
Qabalalaiset ovat silminnähden ylpeitä modernista kaupungistaan ja hyvin kiitollisia presidentilleen siitä, että tämä on rakennuttanut kaupunkiin niin huvipuiston, liudan huippuhotelleja kuin tähtitieteellisiä summia maksaneen valtatien. Viime vuonna valmistui Qabalan kansainvälinen lentoasema. Kukaan ei tosin kyseenalaista kyseisten hankkeiden tarpeellisuutta. Hotellit seisovat tyhjillään, koska ani harvalla on varaa maksaa 500 manaattia yhdestä yöstä, etenkin kun keskimääräinen kuukausiansio on noin 200. Hotellit eivät tuota mitään ja silti niitä rakennetaan lisää ja lisää. Huvipuisto Qabaland on myös hinnoitellut itsensä useimpien ulottumattomiin. Kaupunkiin johtava kaksikaistainen tie on kieltämättä hyvässä kunnossa, mutta niillekin miljoonille olisi varmasti ollut parempia sijoituskohteita. Paraikaa rakenteilla on kunnianhimoinen gondolihissiprojekti, sekin vain öljypohattojen lasten iloksi.
Listaa voisi jatkaa loputtomiin ja samalla tavalliset kansalaiset joutuvat kituuttamaan pienellä palkalla eläkkeistä puhumattakaan. Esimerkiksi sotaveteraanit kaikesta arvostuksestaan huolimatta saavat valtiolta eläkettä huikaisevat 30 manaattia kuussa. Töitä ei ole tarjolla ja vuoristokylissä lapset eivät pääse kouluun. Kysyttäessä ihmisiltä minkä he toivoisivat muuttuvan, on vastaus kuitenkin harvinaisen yksimielinen: Tärkeintä tällä hetkellä on saada se 13 % maata takaisin, minkä Armenia valtasi 80-luvun lopulla.
Valtion propagandakoneisto on ihailtavan tehokas. Vuoristo-Karabaghin konfliktilla on onnistuttu pyyhkimään maton alle kaikki konkreettisemmat, jokapäiväiset ongelmat, kuten korruptio, elintasokuilun jatkuva syveneminen, köyhyys, työttömyys ja miesten ja naisten epätasa-arvo. Samalla konfliktilla nostatetaan kansan isänmaallisuutta ja Azerbaidzanin lippu liehuu kaikkialla. Lasten mieliin iskostetaan jo pienestä pitäen, kuinka Azerbaidzan on valtioista uljain ja kaunein ja kuinka kaikki paha tulee naapurimaa Armeniasta. Viha Armeniaa ja armenialaisia kohtaan on suorastaan käsin kosketeltava. Isänmaallisuus on toki hieno asia, mutta täällä patriotismin ja nationalismin raja on aikaa sitten ylitetty.
Kun utelen, haluaisivatko kaupunkilaiset itse lähteä lomailemaan toisaalle, on vastaus yleensä kielteinen. Qabalassa on kaikki, mitä voi tarvita. Joku on joskus käynyt Bakussa, eikä pitänyt. Toisin sanoen suurin osa ihmisistä ei tiedä, miten muualla eletään. Valtio syöttää omaa propagandaansa elämän auvoisuudesta ja kouluissa opetus on kaikkea muuta kuin puolueetonta. Muun muassa historiallisia tapahtumia on uudelleenkirjoitettu vastaamaan paremmin valtion intressejä ja nyt näitä muokattuja ”faktoja” opetetaan lapsille. Ja se, mitä ei opita koulussa, opitaan Koraanista. Koraani kun pitää sisällään kaiken tarvittavan tiedon, mitä maailmaan mahtuu ja jos imaami sanoo jotakin, se on absoluuttinen totuus. On kuitenkin syytä muistaa, ettei Koraanikaan välty hallituksen oikolukijoilta. Yleisen mielipiteen mukaan on silti tärkeämpää osata siteerata Koraania kuin yrittää vaikuttaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin.
On siis melkoisen epätodennäköistä, että asiat muuttuisivat parempaan suuntaan lähitulevaisuudessa. Valtion ja uskonnon toteuttama systemaattinen aivopesu on kantanut hedelmää ja kansa vaikuttaa hyvin kykenemättömältä itsenäiseen, kyseenalaistavaan ajatteluun. Jopa täällä Qabalassa, pohjoisen modernissa kehityskeskuksessa, azerbaidzanilaisen turismin keskiössä.
Jaakko Hietala
Turun AMK
Kala- ja ympäristötalous
Minä ja Sheki. Kuva: Eevi Ollikainen.

Minä ja Sheki. Kuva: Eevi Ollikainen.

Aivoituksia ja aprikooseja Azerbaidzanista
Auringonpaahdetta, ystävällisiä kasvoja, kirsikkakompottia, öljynporaustorneja, Kaspianmeren aaltoja, vehreitä vuoristometsiä, neuvostoaikaisia autoja, tuoreita hedelmiä, teehuoneita, moskeijoita koristeellisine minareetteineen…Tätä kaikkea tarjoaa Venäjän ja Iranin puristuksissa sijaitseva Azerbaidzan, Kaukasuksen talousveturi.
Olemme nyt olleet kolmisen viikkoa Shekissä, Ison Kaukasuksen etelärinteille levittäytyvässä historiallisessa kaupungissa. Kaupunki on Lankaraniin verrattuna vihreämpi, selkeämpi ja eurooppalaisempi. Ihmiset vaikuttavat hivenen vaaleammilta ja pidättyväisemmiltä, erittäin ystävällisiltä tosin. Turistejakin on huomattavasti enemmän, eikä ihme. Sheki on metsäisine rinteineen ja leveine puistomaisine kujineen erittäin viehättävä kaupunki. Lisää turisteja kaupunkiin tuo 1700-luvulla valmistunut arkkitehtoninen taidonnäyte Sheki Khanin palatsi sekä Persian ylivoimaa vastaan rakennettu vuoristolinnoitus Gelersan-Gerarsan, suomeksi Tule ja näe”. Linnoituksen muurilta avautuu huikea näkymä niin alas Kish-joen laaksoon kuin lumipeitteisten huippujen yli Dagestanin puolelle.
Turistinähtävyyksien kiertelyn ohella olemme jatkaneet Lankaranissa aloitettua käsityöläisten kartoittamista ja kotimajoitusta  tarjoavien yrittäjien haastattelua. Alueen kehittyneemmän ja monipuolisemman talousrakenteen vuoksi projektin kohderyhmiä on ollut vaikeaa löytää, haastattelemamme henkilöt kun ovat jo nyt suhteellisen menestyviä ja vakavaraisia.
Shekin alue on selvästi hyötynyt valtion öljyvaroista köyhää etelää enemmän. Tästä huolimatta monet iäkkäämmät kaupunkilaiset muistelevat kaiholla Neuvostoliiton aikoja. Silloin ihmisillä oli töitä, varaa hyödykkeisiin ja taattu perustoimeentulo. Vaikka rahaa oli vähemmän, se jakautui nykyistä huomattavasti tasaisemmin. Nykyisen hallinnon riivaama korruptio ulottuu työelämän jokaiselle sektorille, eivätkä edes lahjakkaimmat nuoret löydä töitä ilman muhkeita lahjuksia tai oikeita poliittisia kytköksiä. Lyhyesti ilmaistuna rikkaat rikastuvat köyhimpien kustannuksella.
Tapaamamme nuoret suhtautuvat kuitenkin optimistisesti tulevaisuuteen. Saimme kutsun paikalliseen hääjuhlaan, missä iloksemme saimme huomata nuorten miesten ja naisten istuvan samassa pöydässä punaviiniä siemaillen ja vapaasti keskustellen. Oli hauska seurata, kuinka miehet yrittivät vakuuttaa hehkeät neitokaiset tanssitaidoillaan. Monet kertoivat haaveekseen päästä naimisiin ja löytää hyvin palkattu työ kotiseudulta. Ilta oli täynnä maukasta ruokaa, vienoja katseita ja perinteisiä azerbaidzanilaistansseja, joita mekin Eevin kanssa pääsimme kokeilemaan. Ei meitä turhaan kehotettu menemään azerihäihin!
Loppuviikosta Eevi suuntaakin jo kulkunsa koti-Suomeen ja minä jatkan matkaani kohti Gabalaa ja uusia kokemuksia.
Jaakko Hietala
Turun ammattikorkeakoulu
Kala- ja ympäristötalous
Väliarviointi
Azerbaidzan-hankkeen väliarviointi toteutettiin kahdella hankkeen kohdealueista: Aspheronin niemimaalla ja Lankaran-Astaran alueella eteläisessä osassa maata 16.-23.4.2013. Mukana evaluaatiomatkalla olin minä KeTun edustajana, hankkeen ohjausryhmän edustajina Juha Kääriä ja Sirpa Halonen Turun ammattikorkeakoulusta, hankkeen projektipäällikkö Jonna Heikkilä Turun ammattikorkeakoulusta sekä paikallisen kielen, kulttuurin ja hankeyhteistyön asiantuntijana Janne Aitta Norwegian Humanitarian Enerprisesta (NHE).  Lisäksi arviointimatkaamme seurasi toimittaja Lassi Lähteenmäki.
Hankkeen paikallinen koordinaattori Aytan Poladova oli tiiminsä kanssa suunnitellut meille tiiviin ja monipuolisen ohjelman. Tutustuminen alkoi pääkaupungista Bakusta, missä tapasimme hankkeen tärkeitä sidosryhmiä vieraillessamme matkailuministeriössä ja matkailuyliopistossa. Saatuamme kuvaa matkailusta Azerbaidzanissa yleisemmällä tasolla oli aika suunnata maaseudulle hankealueelle.

Opaskoulutukseen osallistuivat paikallisten lisäksi hankkeen harjoittelijat

Eteläisellä hankealueella Lankaranissa tutustuimme matkailuinfoon, alueen tarjoamiin matkailumahdollisuuksiin sekä käsityö- ja kotimajoitusyrittäjiin. Pääsimme myös seuraamaan paikallisille järjestettyjä koulutuksia matkailijoiden opastamisesta ja maaseutumatkailuyrittäjyydestä. Keskustelimme myös alueen hankekoordinaattorin ja muiden alalla toimivien ihmisten kanssa.

Kotimajoitusta tarjoavan perheen keittiö Lankaranissa

Perinteisiä olkitöitä Kokolos-kylässä

Lankaranin viereisellä Astaran alueella vierailimme hankekylä Kokolosin kulttuurikeskuksessa, jossa meille esiteltiin paikallista käsityö- ja kulttuuriperinnettä.
Takaisin Bakuun palattuamme vierailimme läheisessä Qalan hankekylässä. Tutustuimme kylän historiallisiin nähtävyyksiin ja vierailimme paikallisen hankekoordinaattorin kotona.

Qalan hankekylän koordinaattori osoitti vieraanvaraisuutta kutsumalla evaluaatioporukan luokseen syömään

Silmiinpistävintä Azerbaidzanissa on ero pramean pääkaupungin ja kehittymättömän maaseudun välillä. Tällaisessa tilanteessa maaseudun kestävien elinkeinojen kehittäminen on todella tärkeää. Maaseudun matkailun kasvattamiseen Azerbaidzanilla on potentiaalia. Luonto on rikas ja kaunis, kulttuuri on eksoottinen yhdistelmä paikalliskulttuureja, islamia ja neuvostoaikaa, historia on monipolvinen silkkiteineen ja eri valloittajineen, mutta mikä tärkeintä – ihmiset ovat sydämellisiä ja vieraanvaraisia.

Bakuun mahtuu monenlaista arkkitehtuuria

Hanke on vasta alkanut viime vuonna, joten suuria tuloksia ei ole vielä voinut odottaa. Paikalliset toimijat ja sidosryhmät tuntuivat olevan erittäin sitoutuneita ja näkivät maaseutumatkailussa suuria mahdollisuuksia. Kuitenkin realiteetit, kuten kehittymätön infrastruktuuri ja keskushallintojohtoinen päätöksenteko, hidastavat kehitystoimia.
Paljon voidaan silti saada hankkeen avulla aikaan. Liiketoimintaosaamisen parantamista, myynti- ja palveluntarjontakanavien kehittämistä, tiedon tuottamista ja sen saavutettaville tuomista selkeästi tarvitaan hankealueilla.
Kaisa Merilahti
Tutustumassa paikallisten käsityönaisten arjen haasteisiin
Todella harvinaisen sadepäivän iloksi ajattelin minä vuorostani kirjoitella hankkeen kuulumisia. Olen toisen vuoden kestävän kehityksen opiskelija Turun amk:sta ja Azebaijanin maaperälle saavuin 10.4.2013. Olin ensin muutaman päivän Bakussa ja nyt täällä etelässä, Lankaranissa. Kesäkuun alkupuolella matkani jatkuu toiselle hankealueelle, pohjoisessa sijaitsevan Shekiin. Näiden jännittävien ja uusia elämyksiä täynnä olevien 6 viikon jälkeen voin todeta, että vaikka ajatustasolla voi yrittää valmistautua kaikkeen niin kyllä tämä maa jaksaa yllättää! Kieli on monimutkaista, ihmiset ihanan ystävällisiä (ja uteliaita!), basaarit hämmentäviä paikkoja sekä aikataulut joustavia ja hetkessä muuttuvia.  Siinä on ollut suomalaistytön pää pyörällä ensimmäiset viikot.
Hankkeessa on ollut mukava työskennellä ja viime viikoista päällimmäisenä nousee mieleen vierailut käsityöläisnaisten luona. Olemme haastatelleet heitä ja listanneet heidän kokemiaan haasteita ja vaikeuksia yrittäjinä olemisessa. Koskettaviakin tarinoita olemme saaneet kuulla: hieman yli kolmekymppinen avioton ompelijanainen kertoi meille, kuinka hänen perheensä ei hyväksy hänen yrittäjyyttään ja yhteisön ennakkoluulot yksinäistä naisyrittäjää kohtaan ovat suuria. Arki on välillä todella rankkaa ja miesten päätökset rajoittavat naisten tulevaisuuden suunnitelmia: toinen haastattelemamme käsityöläisnainen haluaisi tehdä enemmän käsitöitä myyntiin, mutta hänen poikansa kieltävät sen. Näiltä naisilta löytyy palavaa intoa ja taitoa tehdä kauniita vaatteita sekä muita esineitä (ks.kuva alla), joten emme voi muuta kuin toivoa, että yleinen ilmapiiri muuttuu ajan myötä sallivammaksi. Projektin puitteissa toivomme saavamme aikaan uusia väyliä naisille myydä käsitöitään ja kehittää toimintaansa kannattavampaan suuntaan.
Olemme vierailleet lähikylissä ja jopa muutamaan otteeseen kauniissa Hirkanin kansallispuistossa. Lankaranin alueella on kyllä kovasti potentiaalia ekoturismin kehittämiseen, oikeat väylät ja tavat informaation levittämiseen täytyy vaan pistää käytäntöön. Rakenteet turismille puuttuvat vielä myös, tällä hetkellä vierailu esimerkiksi kansallispuistossa ja muissa kiinnostavissa kohteissa tapahtuu kyselemällä asioista tietävän ihmisen yhteystiedot ja tätä kautta pääsy moniin kohteisiin onnistuu.
Seuraavina viikkoina tiedossa on kotimajoituspaikkoihin tutustumista ja käsityöläisten haastattelujen jatkamista.  Ja kuka tietää, mitä muuta jännää tässä taas tulee tapahtumaan: päivien kulkua kun on hankala täällä Azerbaijanissa ennustaa!
Eevi Ollikainen
Kestävä kehitys, Turun amk.
Lankaranin käsityönaisten taidonnäytteitä (kuva Eevi Ollikainen).

Lankaranin käsityönaisten taidonnäytteitä (kuva Eevi Ollikainen).

Lenkaranin kevät
Puut ovat lehdessä, lehmät kaduilla ja minulla allergia. Kolme viikkoa Lenkaranissa, ja kaikki jaksaa yhä vain hämmästyttää. Hämmästystä ja ihmetystä tähän pieneen, mutta vilkkaaseen kaupunkiin tuodaan myös me, minä ja uusi Suomen harjoittelija, Eevi Ollikainen, myös Turun amk:n Kestävän kehityksen opiskelija. Kun evaluaatioryhmä Suomesta kävi arvioimassa hanketta, kuljimme Eevin kanssa ryhmän mukana. Ihmiset ottivat innolla ja suurella sydämellä meidät vastaan niin kohdekylissä suunnitelluissa tapaamisissa kuin myös basaarissa, jossa spontaani lauluesitys toivotti meidät suomalaiset tervetulleiksi Lenkaraniin!
Kuukauden asustelun jälkeen olen tavannut kaupungissa asuvat muut ulkomaalaiset ja monia paikallisia opiskelijoita. Apua vaikkapa kääntämiseen ja tapaamisten järjestämisiin saa kaikilta, huolimatta siitä kenen hankkeelle tehdään työtä. Todellinen yhteistyöverkosto onkin laajempi kuin vain hankkeen kumppanit! Myös muiden järjestämään toimintaan on ollut mahdollista osallistua. Amerikkalaisen Peace Corpsin vapaaehtoistytön järjestämässä Girls Conversation Clubissa jutellaan paikallisten tyttöjen kanssa kaikesta, mistä he haluavat jutella, muun muassa puidaan ongelmia ja puhutaan pojista. Tätä kautta saa näkemyksen näiden tyttöjen elämään ja voi kertoa vastaavasti tyttöjen elämästä Suomessa. Meidät on toivotettu tervetulleeksi myös America Centerin vapaa-ajan ohjelmiin ja olemme päässeet mukaan yliopiston englanninkielen opiskelijoiden retkelle Hirkanin kansallispuiston liepeille (ks. kuva).
Alueen turismin haasteiden kartoittamiset olemme aloittaneet Eevin ja Tourism Instituten harjoittelijatyttöjen kanssa paikallisten hotelliyrittäjien haastatteluilla. Lukuisten hotelleiden asiakkaista suurin osa on azereita, ja lisää asiakkaita kaivataan. Esille on noussut myös perinteisten käsityötuliaisten vaikea saatavuus. Tulevissa käsityöläisten haastatteluissa keräämme vastaavasti heidän kohtaamia haasteita ja mahdollisuuksia, ja pyrimme saattamaan toimijat yhteen. Paikallisen markkinoinnin ja myynnin helpottamisen lisäksi tavoitteena on laajentaa myyntimahdollisuuksia myös kaupungin ulkopuolelle, muun muassa käsityönaisten itse pyörittämässä verkkobisneksessä. Verkosto tekijänaisia on jo, mutta kipinä toiminnan laajentamiseen ja vastuun ottamiseen tarvitaan vielä.
Suvi Järvenpää
Kestävän Kehityksen opiskelija, Turun Amk
Teehetki metsän siimeksessä. Kuvassa minä (vas.) amerikkalainen Cherril, ja Eevi.

Teehetki metsän siimeksessä. Kuvassa minä (vas.) amerikkalainen Cherril, ja Eevi.

Harjoittelijana hankkeessa
Viimeisen vuoden opiskelijana Kestävässä Kehityksessä, Turun amk:ssa, päätin lähteä – ja pääsin lähtemään – hankkeeseen kolmen kuukauden harjoitteluun (26.2.—25.5.2013). Tästä ajasta ensimmäisen kuukauden asuin Bakussa, ja loput kaksi tulen viettämään Lenkaranissa, Etelä-Azerbaidzhanissa.
Tarkoitus on tukea hankkeen onnistumista paikan päällä. Samalla karttuu kokemukset tästä hämmentävästä tulen maasta ja työskentelyn kautta saan syvemmän katsauksen niin kulttuuriin kuin myös hankkeen etenemiseen. Kuukausi Bakussa hujahti kulttuurille tyypilliseen tapaan enimmäkseen asioiden järjestelyssä. Tutustuin hankkeeseen ja siinä toimijoihin sekä kaupunkiin ja kulttuuriin.
Vierailimme myös Qalan etnografisessa ulkomuseossa. Qala sijaitsee puolen tunnin bussimatkan päässä Bakusta. Näin talvella eivät bussit aja museoon saakka, joten lisäksi parin kilometrin kävelymatka. Reitti ei onneksi ole vaikea, mutta kylttien osoittaessa minne sattuu, voi helposti hämääntyä. Museo oli jännittävä kokemus itsessään. Toisin kuin meillä Suomessa, paikkoja ei eristetä kyltein ja naruin, mutta sääntöjä kaipaavalle suomalaiselle epäselväksi jää mihin voi koskea ja mihin ei. Sama tilanne Kansallisessa Mattomuseossa, jossa opas esteettömästi kosketteli ikuisuuden vanhoja mattoja, ja itse pysyttelin metrin etäisyydellä seinistä (ja hillitsin kieltämästä opasta koskemasta). Ehkäpä kansallisia aarteita voitaisiin kohdella hieman varovaisemmin.
Lenkaranissa olen tehnyt yhteistyötä paikallisen NGO-toimijan kanssa, joka on vastuussa myös Tourism Information Centeristä. Organisaation (Intellekt) johtaja on aktiivinen mies, jolla tuntuu olevat monta rautaa tulessa. Viimeksi hän aloitti yhteistyön ranskalaisen toimijan ja paikallisen nais- ja lapsiasiain järjestön kanssa väkivaltaa kokevien naisten auttamiseksi. Meidän hankkeemme tiimoilta Lenkaranissa luvassa on mm. paikallisten kotimajoittajien (home-stay) ja käsityönharjoittajien tilanteen kartoittaminen ja parantaminen. Palvelujen ja tuotteiden saatavuutta pyritään helpottamaan, jotta toimijat voivat sitä kautta lisätä tulojaan ja hyötyä turismista. Alueella käy turisteja lähinnä kesäisin, mutta vieraanvaraiset ja ystävälliset paikalliset eivät välttämättä saa tuotteistaan sitä hyötyä, mikä heille kuuluisi. Kotimajoittajien toimintaa pyritään myös kehittämään ja tuomaan esille, jotta turistit saavat turvallisen ja toimivan palvelun, ja majoittajat luottavan ja kiinnostuneen asiakaskunnan.
Suvi Järvenpää/Turun AMK
Lenkaranin keskustassa sijaistsevassa Dosan puistossa.

Lenkaranin keskustassa sijaistsevassa Dosan puistossa.

Subscribe to RSS feed Find us on facebook.